Dare to Learn, part 2

Dare to Learn Kaapelitehtaalla 5.–6.9.2017

Täällä taas!

Päivän alkajaisiksi Finland Futures Academy ja Sitra julkistivat kaksi raporttia. Julkistamistilaisuudessa oli myös interaktiivisen työkalun Flingan avulla toteutettu keskustelu – katsojat reagoivat edessä esitettyihin koulutukseen liittyviin väittämiin, kuten "koulutusinstituutioiden pitäisi tehdä aktiivisemmin yhteistyötä muiden organisaatioiden kanssa" (vapaasti suomennettuna). Yleisö oli varsin yksimielinen yhteistyön tarpeellisuudesta, joskin yhdessä kommentissa muistutettiin roolien tärkeydestä: koulu tehköön sitä missä se on paras.

Julkistamistilaisuudessa riitti väkeä.

"Oppimista tapahtuu kaikkialla ja oppimismateriaali on niin runsasta, ettei koululaitoksia tulevaisudessa enää tarvita." Tätä yleisö ei aivan sellaisenaan niellyt. Muistutettiin yhteisön merkityksestä oppimiselle. Opettajan ja koulun tehtäväksi nähtiin vähintäänkin opiskelutaitojen ja perustietojen sekä ihmissuhdetaitojen opettaminen.

Yleisön näkemyksiä elinikäisestä oppimisesta.

Puhumassa oli myös kulttuuriministerimme Sanni Grahn-Laasonen. Nykyhetken koulutuspolitiikkaan hän ei viitannut sanallakaan – mikä olikin varmasti viisasta – vaan puhui kauniisti 100-vuotiaasta Suomesta, joka nousi köyhästä maasta tasa-arvoiseksi sivistysmaaksi.

Grahn-Laasosen esitys rakentui kolmen teesin ympärille:

1) Focus on the early years – esimerkiksi oppimisvaikeudet tulee havaita mahdollisimman aikaisin

2) Learning must never stop – se kuuluisa elinikäinen oppiminen

3) We need more interaction – koneet eivät voi korvata ihmiskosketusta ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta tarvitaan

Unescon Svein Østtveit puhui oppimiskaupungeista – joista tietoa Unescon sivuilla – ja mm. musiikin merkityksestä.

Østtveitin tuntomerkit onnelliselle koululle.

Minerva-projektin Akiba Covitz korosti aktiivista oppimista. Oppilaiden täytyy olla aktiivisia, laita heidät olemaan! Keskustelua! Ei opettajan yksinpuhelua! Toisaaalta olen omin silmin nähnyt (tai korvin kuullut) opettajan monologinkin toimivan. Lopultahan kaikki riippuu opettajasta, oppilaista ja tilanteesta. Ehkä tärkeintä olisikin muistaa ne vaihtelevat oppimismenetelmät.

Palkittu matematiikan opettaja Maarit Rossi on pohtinut, miksi monet pitävät matikkaa tylsänä tai jopa pelottavana. Jäljet johtavat ainakin osittain teolliseen vallankumoukseen. Oppilaat laitettiin istumaan riveihin kuin autot tehtaalla, ja siinä järjestyksessä he ovat edelleen. Mikään ei ole muuttunut 100 vuodessa. Rossi kehotti mm. käyttämään tunneilla aitoja, oppilaille mielekkäitä tilastoja.

Oppilaat ovat laatineet tarkastelemastaan tilastosta kysymyksiä ja esittävät niitä muulle luokalle.

Rossin sivuilta löytyy opetusvinkkejä.

Kirsti Lonka puhui koulutuksen uudistamisesta – miten se onnistuu, kun suomalaiset opettajat ovat niin itsenäisiä? Opettajien korkeaa koulutusta ja autonomisuutta on pidetty yleensä ansiona ja yhtenä tekijänä korkeissa Pisa-tuloksissa, mutta hyveet voivat kääntyä haitaksi, kun pitäisi saada aikaan muutos.

Lonka oli myös huolissaan oppilaiden ja opiskelijoiden jaksamisesta ja näytti kuvan japanilaisesta hikikomorista. Sellaista emme halua Suomeen.

Kirsti Lonka

Varsin kiintooisa oli myanmarilaisen Hla Hla Winin esitys kotimaansa koulutustilanteesta. Maa on alkanut panostaa koulutukseen ja vaikka käytettävät osuudet bruttokansantuotteesta ovat edelleen pienet, ne ovat moninkertaistuneet viime vuosien aikana. Kouluilla ei ole juurikaan käytettävänään teknologiaa –  monissa kotitalouiksissakaan ei ole sähköä – mutta useilla opiskelijoilla on kännykät. Vanhoja oppikirjoja on elävöitetty lisätyllä todellisuudella (augmented reality): kun opiskelija katsoo anatomian oppikirjaa kännykkänsä läpi, pomppaa näytölle animaatio sydämen toiminnasta.

Hla Hla Win.

Suomessa on jo (ainakin) yksi suuri opetusalan tapahtuma, Oppimisen Fiesta, josta Dare to Learnin täytyy erottautua oikeuttaakseen olemassaolonsa. Dare to Learnissa onkin lähdetty hakemaan nuorekasta otetta. Kansainvälisyyttä ja energistä draivia. Käytävillä ja twitterissä kuulin sanaparin Oppimisen Slush, joka oli osuva vertaus. Kun tarpeeksi monennetta kertaa Robin jyrähtää soimaan ja juontaja pyytää yleisöä nousemaan, tekemään käsillään “näin” – taputtaa malliksi –  vaatii yleisöä huutamaan kovempaa, kovempaa, jään lopulta mielenosoituksellisesti istumaan. Muut ympärillä kuitenkin hurraavat ja ottavat puhujan vastaan kuin rokkitähden konsanaan, joten ehkä on vain niin, että minä olen tylsimys.

Vaikka amerikkalainen pirteys ja postitiivisuus ei kolahda juroon suomalaisuuteni, oli päällimmäinen tunne tapahtumasta tyytyväisyys. Oli kiinnostavaa kuulla opetusalan uusimpia kuulumisia, ideoita ja ajatuksia kansainvälisiltä puhujilta. Ilahduttavaa oli myös, että nyt pinnalla olevan digipuheen rinnalla sanottiin toistuvasti, että tarvitsemme vuorovaikutustaitoja, empatiaa ja kohtaamista. Niitä oppilaillekin tulee opettaa. Toki digiä unohtamatta.